Myytti suomalaisen kansan olemassaolemattomuudesta

Minä kun olen tällainen kansallisromanttinen hippi, tulen surulliseksi siitä inhorealistisesta asenteesta, jolla suomalaisuuteen ja kansamme olemassaoloon nykyään monesti suhtaudutaan. Vaikka itse faktana sen hyväksynkin, että ajatus kansallisvaltioista syntyi vasta muutama sata vuotta takaperin ja homogeeninen suomalainen kansa ei kauhean todellinen ajatuksenakaan ole, tuntuu niiden korostaminen oudolta ja nololtakin ehkä.

Koska tämä aihe menee minulla oikeasti tunteisiin ja mielessäni pyörii useita, keskenään riiteleviäkin näkökulmia, tästä voi tulla hieman pitkä ja normaaliakin sekavampi postaus. Kuvaavaa on ehkä se, että ennen tämän tekstin lopullista kirjoittamista minun oli aivan pakko kysyä Facebook-kavereiltani mielipiteitä, ja kiitos monipuolisen kaveripiirini, monenlaisia ajatuksia löytyikin.

 

Tähän kirjoitukseen sain kipinän muutamasta nettikeskustelusta, palkitusta Miika Tervosen kirjoituksesta Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta sekä viime aikoina uutisoiduista tutkimuksista, jotka kertovat, että me suomalaiset olemme geeneiltämme hyvin sekalainen joukko. Esimerkiksi itä- ja länsisuomalaiset ovat geneettisesti toisistaan kauempana kuin keskisen Euroopan kansat toisistaan ovat. No jokainen, jonka kaveripiiri kattaa muitakin kuin 100 kilometrin säteellä eläviä, tietää tämän. Itse ainakin olen huomannut, että karjalaiset ovat huithapeleita, joilla luistaa jutut aivoja nopeammin, hämäläiset ovat oikeasti vähän hitaita ja tuskastuttavan harkitsevia, savolaisilla on aina jotain koiruuksia mielessä ja he ovat pohjattoman kiinnostuneita muiden asioista, pohjalaiset ovat isottelevia ja luultavasti sanonta “tyhjä pönttö pömissee” on alkujaan kuvannut heitä, lappalaiset ovat niin outoja, ettei niistä saa mitään selvää ja etelärannikon väki uinuu jossain omassa erinomaisuudessaan rinkitansseja tanssien.

 

Sitä, että meitä suomalaisia ei varsinaisesti edes geenit erityisesti yhdistä, mutta elämme kuitenkin yhdessä valtiossa, korostetaan näinä päivinä varsin innokkaasti ja se, että vastaava oman kansan olemassaolemista kyseenalaistava todistelu on nykyään yleiseurooppalainen trendi, tekee asiasta tietyllä tavalla poliittisen ja juuri siksi hyvin mielenkiintoisen.

Olisi varsin helppoa tai jopa halpaa kysyä, mitkä ovat ne motiivit sille, että juuri Suomen itsenäisyyden juhlavuotena kyseenalaistetaan kokonaisen kansan identiteettikokemus, mutta sille tielle en jaksa eksyä. Vaan sen kuitenkin huomautan, että kun ja jos kyseessä on ympäri Euroopan käytetty lyömäase, jolla mitätöidään ihmisille rakas ja tärkeä tunne omista juuristaan, on se paitsi aikaamme hyvinkin kuvaavaa niin myöskin ilmiselvä jatkumo sille, että keskiverto länsimainen mielellään riisuttaisiin sukupuolesta, kansallisuudesta, sosiaalisesta asemasta ja omista ajatuksista.

 

Toki uskon, että kansallisuudessa on juurikin kyse tunteesta eikä niinkään geeneistä tai edes kielestä. Minun on hyvin helppoa käyttää itseäni esimerkkinä, sillä minä identifioin itseni pohjoiskarjalaiseksi, vaikka sukujuureni ovat Etelä-Savosta, Laatokan Karjalasta, luovutetusta Sallasta, Kainuusta ja Pohjanmaalta, ja lisäksi geeneissäni on vahvasti ruotsalaista perimää ja ylämaan skottia. Siltikin olen pohjoiskarjalassa syntynyt ja synnyinseudullani oppinut taittamaan vastan, tunnistamaan metsästä ne hyvät maitosienet, paistamaan piirakoita ja tiedän, mitä paistin ryöhkkäyttäminen tarkoittaa. Vaikka maailmassa missä kulkisin, on minulle tärkeää se, että olen Suomen pohjoiskarjalasta kotoisin. Itse asiassa juurikin se, että ihmisen kulttuuritausta on merkittävä, on syy sille, miksi monikulttuurisuudesta haluttaisiin tehdä valtavirtaa: ei haluta, että uudet Suomen kansalaiset joutuvat luopumaan omista kulttuuripiirteistään. Monikulttuurisuuden dilemma piileekin paljolti siinä, että kulttuurien yhteentörmäykset hoidettaisiin mielellään niin, että kantaväestön olisi luovuttava omastaan.

 

Esimerkiksi Afrikan ongelmista syytetään monesti siirtomaapolitiikkaa ja sitä, että sinne menivät ulkopuoliset aikanaan herrastelemaan ja tiedetään, että Euroopan historia on Rooman kukistuttua ja viime aikoja lukuunottamatta ollut vähän sellaista sekalaista ja kaoottistakin pienten valtioiden sekamelskaa, joka edes jollain tasolla järkevöityi kansallisvaltioiden astuttua kuvioihin, ja silti monen eurooppalaisen on vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että eurooppalaisten valtioiden sisällä olisi muuta yhteistä kuin kuvitteelliset ja jopa myyttiset siteet. Vaikka kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuinka kyseenalaistettaisiin, on melko varmaa, että enemmistö italialaisista kokee olevansa juurikin italialaisia ja enemmistö suomalaisista nimenomaan suomalaisia.

 

Italia on itse asiassa erinomainen esimerkki ja vertailukohta meille suomalaisille. Dante Alighierin ansiosta sekalaisten murteiden sijaan on olemassa italian yleiskieli, jota muuten Italian valtion muodostuessa 1860-luvulla puhui vain 2 prosenttia väestöstä. Italian kansa ja yhtenäisyys ovat 1800-luvun kansallisvaltioajattelun tuotosta ja niin se vaan on liittänyt yhteen italialaiset pohjoisen saksankielisestä väestöstä etelän sisilialaisiin. Kaikki se huikea historia ja kulttuuri, jota me liitämme italialaisuuteen on oikeastikin niin tuore kokonaisuus kuin 160 vuotta. Suomi on valtiona 100 vuotta vanha, ideana hieman vanhempi. Enemmistö Suomen kansalaisista puhuu suomea, mutta meillä on ikiaikainen saamelaisväestö, vuosisatoja maassamme elänyt ruotsinkielinen väki ja aikojen saatossa tänne kulkeutuneet lukuisat pienemmät (kieli)ryhmät. Kuitenkin Italiaa kivuttomammin me keskenämme täällä elämme eikä mitään alueellisia itsenäisyyspyrkimyksiä edes ole. Jokin meitä siis yhdistää, vaikka se ei olisi geenit eikä kieli. Ja vaikka kansallisvaltio olisikin vain jonkun neropatin humalanhuuruisena iltana keksimä idea, niin kyllähän se on ihan maailmanlaajuisestikin tarkasteltuna vähän niin, että kun samanmieliset heimot ja samankaltaisissa olosuhteissa syntyneet kulttuurit yhdistetään, on seurauksena suhteellisen yhtenäinen kansa. Sillä ei mielestäni ole suuresti mitään merkitystä, vaikka kansa olisikin vain idea. Nimittäin jos vaikka ajatus yhdestä valtiosta olisikin syntynyt tyhjästä, niin Suomenkin historia tarkasteltuna voisi sanoa, että se ainoastaan teki hyvää meille. Hyvin nopeasti 1800-luvun jälkeen kuin sotkan munasta putkahti maailmaan suomalaisia mestareita niin taiteen, talouden kuin tieteenkin saralla, puhumattakaan siitä, kuinka vahvan yhtenäisinä suomalaiset kävivät taisteluaan toisen maailmansodan aikana ja Suomi jäikin ainoaksi Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi, joka säilytti itsenäisyytensä. Ilman yhteistä paloa ja tavoitetta ei se olisi näin pienelle väelle ollut mahdollista.

Voi olla, että suomalainen kansa on yhtä olematon kuin kreikkalainenkin, puhumattakaan brittiläisestä tai espanjalaisesta kansasta, mutta kaikesta demonisoinnista huolimatta ja jo pelkästään Euroopan historiaa tarkasteltuna on selvää, että kansallisvaltiot ja terve nationalismi tekee yhteisöille hyvää. Ihminen kaipaa jotain, mihin kuulua. Ehkä joskus riitti sukukunta tai kyläyhteisö tai heimo, mutta maailman muuttuessa ei niillä enää pitkälle pötkitä. Kansallisvaltiot syntyivät aikana, jolloin maailma laajeni kaupan, helpomman matkustamisen ja tiedon nopeamman kulkemisen kautta. Tarvittiin vahvempia yhteisöjä, mutta myöskin vahvaa omaa kansallista identiteettiä.

 

Kansallismielisyys ei tarkoita sitä, että vihaisi muunlaisia. Vihaava kansallismielisyys on heikkomielisen hommaa. Meidän omat kultakauden taiteilijamme olivat hyvin kansainvälisiä ja imivät vaikutteita maailmalta, jotta kykenivät ilmaisemaan niitä suuria kansallisiakin tunteitaan. Samoin olemme hyvin ylpeitä niistä maahanmuuttajista, jotka rakensivat tätä maata kansakuntamme nuoruuden vuosina ja olivat osaltaan luomassa sitä, mitä nyt pidämme suomalaisuutena. Ihmiset ja ideat ovat aina kulkeneet, jotkut asiat jäävät ja jotkut katoavat aikojen mukana. Esimerkiksi karjalanpiirakoiden täytteenä käytetään riisiä ja perunaa, kun taas ohra ja nauris ovat niin 1600-lukua. Merkittävintä onkin ehkä muistaa juuri se, että kansaksi kutsuttu yhteisö koostuu nimenomaan ihmisistä, jotka kantavat mukanaan arvoja, ajatuksia, tapoja ja toimintamalleja, jotka ovat esimerkiksi meillä suomalaisiksi kutsutuilla ihmisillä melkoisen yhtenevät.

 

Jos siis kaiken tämän taustalla onkin vain joku hieman epämääräinen joukkopsykoosiin johtanut konstruktio, niin ei siinä ole mitään vikaa tai korjattavaa. Meillä on tämä satavuosias kansallisvaltiomme, jossa jokainen saa koulutusta, syövät ja katkenneet kintut hoidetaan, viimeisestä sodasta on aikaa jo useampi sukupolvi ja lisäksi pystymme auttamaan maailmalla hätää kärsiviä. Suomalainen kansa on kaikessa olemassaolemattomuudessaan rakennellut yhden maailman tasa-arvoisimmista ja onnellisimmista valtioista ja siitähän nyt kyllä todellakin kannattaa pitää kiinni eikä lähteä sitä ainakaan millään astraalitasolla vähättelemään saati tuhoamaan siksi, että kansaa ei ole.

 

Minun kokemusmaailmastani syntynyt vaisto sanoo, että on paljon parempi tukea terveen kansallistunteen kukoistamista kuin tuhota sitä. Nimittäin hyvällä itsetunnolla ja selkeällä identiteetillä varustetut ihmiset ovat usein huomattavasti miellyttävämpiä ympäristölleen kuin ne, jotka pönkittävät itsetuntoaan muita kiusaamalla ja jotka kaipaavat toisten alentamista kokeakseen paremmuudentunnetta. Lisäksi meillä on Suomessa tiettyjä juurtuneita arvoja, kuten tasa-arvo, heikoimmista huolehtiminen ja uskonnon-, sanan- ja mielipiteenvapaus sekä demokratia, joita me myöskin opetamme niille tänne muuttaville, joiden alkuperäiseen kulttuuriin ne eivät kuulu.

 

Kyllähän toki jopa minä sen ymmärrän, että on olemassa myöskin niitä, jotka mielellään näkisivät maailman ilman mitään eroavaisuuksia, tai ainakin haluaisivat itse määritellä ne hyväksytyt eroavaisuudet. Samoin ymmärrän aivan vallan mainiosti sen ajatuksen, että kansa ja se, mitä siihen kuuluu on tavallaan vain sopimus. Sopimuksia voidaan muuttaa ja jopa kansaakin, kuten muutamat hallitsijat ovat maailmalla aikojen saatossa tehneet, mutta olen vähän sitä mieltä, että koska ilman ihmisiä ei sitä kansaa ole ja koska ihmiset kantavat mukanaan omiensa perinteitä, historiaa ja arvoja, olisi ehkä jopa kyseenalaista ryhtyä sopimalla niitä kauheasti muokkaamaan, kitkemään tai uudella korvaamaan. Toisaalta toivon lujasti, ettei tuollaisen pohdiskelu edes ole ajankohtaista, sillä meidän sovitussa suomalaisuudessa ei kauheasti korjattavaa ole. Meillä on mielenkiintoisia, kiehtovia ja hienoja, luontoa ja elämää kunnioittavia perinteitä ja kulttuuripiirteitä, joita toivon vaalittavan, ei häpeiltävän. Mutta vaikka esimerkiksi Miika Tervonen on kirjoituksessaan asiana tavallaan oikeassa ja vaikka me suomalaiset olemme geneettisesti toisistamme kovin poikkeavia ja vaikka suomalainen kansakin on vaan sopimusasia, ja vaikka kaikkeen tuohon tulisi suhtautua ymmärtäväisellä hymähdyksellä, on meillä suomalaisilla kaikki syy olla ylpeitä kotimaastamme, kulttuuristamme, hienosta ja rikkaasta kielestämme kaikkinen murteineen ja siitä, mitä me olemme kansana, olipa kansaa olemassa tai ei, saavuttaneet.

 

Onhan sekin mahdollista, että omaan kansallistunteeseeni ja suomalaisuuskäsitykseeni vaikuttaa hyvin vahvasti se, että olen lapsesta saakka saanut elää tiettyjä perinteitä kunnioittavassa ympäristössä lähellä luontoa ja vailla outojen aatteiden tai uskontojen paatosta, mikä on vaikuttanut siihen, että minulla on juuret syvällä vaikka tunne onkin kepeä ja uudelle avoin, enkä siksi ymmärrä sitä, miksi hölmöksikin rönsyilevä kansallistunto olisi millään tavalla paha tai häpeällinen asia. Itse asiassa, kun asiaa nyt mietin, tajuan tämän aiheen olevan ihan älyttömän typerä enkä tajua, miksi tälle tuhlaan aikaani. 

 

 

Ja sitten lopuksi haluaisin ihan vähän besserwisseröidä ja korjata mainitsemaani Miika Tervosen tekstiin lipsahtaneen virheen. Sivulla 147 hän mainitsee kreivi Pietari Brahen pyrkimyksestä asuttaa vainotut romanit Pielavedelle, mikä ei ole totta. Brahe yritti saada romanit asumaan Pielisjärvelle eli nykyiseen Lieksaan:

 

Mustalaiset Pielisen autioita asuttamassa.

 

Osoituksena Pietari Brahen avarakatseisuudesta ja monipuolisuudesta oli se huomio, jota hän osoitti yrittäessään perustaa Pielisjärvelle tyyssijan mustalaisille. Tämä tumma ja levoton sukukunta oli ilmestynyt Suomeen 1500-luvun loppupuolella ja joutunut suorastaan vainon alaiseksi, sillä vuonna 1637 annetussa kuninkaallisessa asetuksessa määrättiin kaikki miespuoliset mustalaiset tutkimatta hirtettäviksi ja muut karkoitettaviksi maasta. Hirttomääräys tosin peruutettiin myöhemmin, mutta muuten asetus pysyi voimassa.

Brahe päinvastoin kuin muut uskoi kuitenkin mustalaisten mahdollisuuksiin ja lupasi heille turvapaikan Pielisjärvellä, jossa oli lukuisasti autiotiloja 1650-luvun sodan jälkeen. Näille sijoitettiin mustalaisia vuonna 1663 ja toivottiin heidän asettuvan taloksi ja ryhtyvän viljelemään maata sekä unohtavan vaellushalunsa. Asian varmistamiseksi uudisasukkailta otettiin vala, jolla heidät velvoitettiin pysymään aloillaan.

Ei tämä vala eikä se turvallisuudentunnekaan, jonka piti syntyä, kun vainoaminen loppui, saattanut pidättää mustalaisen luontoa, vaan nämä Brahen suojatit saivat taas sisäisen käskyn lähteä. Tästä toimitettiin sana kreiville, joka lähetti vakavan varoituskirjeen Pielisjärven mustalaisille. Siinä hän muistutti heitä valastaan ja velvoitti heidät seuraavaan kevääseen mennessä palaamaan takaisin tiloilleen, mikäli eivät halunneet joutua taas kuninkaallisessa asetuksessa säädetyn vainon alaisiksi.

Kevät 1664 tuli, mutta mustalaiset eivät. Tilat jäivät taas autioiksi, kunnes joku vakavampiverinen turpeenpuskija sattui mieltymään paikkaan ja asettumaan siihen. Jotakin jälkeä heistä ehkä kuitenkin jäi, sillä vielä 1930-luvulla muutama lieksalainen isäntä ja hevosmies väitti mustalaisen luonnon vaivaavan joskus itseään ja vaativan vaeltamaan. Se voi tietysti olla tavallista karjalaistakin verenperintöä, mutta mahdotonta ei ole, että se oli mustalaistenkin perua, olihan näitä vuonna 1633 kerrassaan 133 perhekuntaa Pielisjärvellä. Seuraavana vuonna he kuitenkin kaikki olivat lähteneet pois, ja Brahen kaunis yritys sai nolon lopun.

 

– Pielisjärven historia I, Kilpeläinen, Hintikka, Saloheimo

 

ohohupsis
Sitoutumaton Ulkomaat

Tosi wanahoja mummoja ja A.F. Airoa fanittava ämmänriähkänä Suomen Kurjalan itkuvirsikunnahilta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu